HTK-loukkaukset ja some: Mitä Saamelaisten mytologia -kirjaa koskevasta “plagiointipäätöksestä” kannattaa erityisesti painaa mieleen

Mikael A. Manninen - Taarna Valtonen - Leena Valkeapää - Karina Lukin

HTK-loukkaukset ja some: Mitä Saamelaisten mytologia -kirjaa
koskevasta “plagiointipäätöksestä” kannattaa erityisesti painaa mieleen 

Helsingin yliopiston kansleri odotetusti totesi aiheelliseksi epäilyn Saamelaisten mytologia -kirjassa esiintyvistä hyvän tieteellisen käytännön loukkauksista 6.3.2020 antamassaan päätöksessä (Dnro HY/1172/05.02.02/2018). 

Päätöksessään kansleri toteaa Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen kirjaan sisältyvän sekä kohtia, joista lähdeviittaus puuttuu kokonaan, sekä lähdeviittein varustettuja kohtia, jotka sisältävät suoran lainauksen lähdetekstistä ilman, että tällaista lainausta on varustettu lainausmerkein. Edelleen päätöksessä todetaan, että Pentikäinen ja Pulkkinen ovat syyllistyneet hyvän tieteellisen käytännön loukkaukseen lainaamalla kuvia luvattomasti.

Epäselvyyttä mediassa (HS 20.3.2020, linkki juttuun) on herättänyt kanslerin tulkinta, jonka mukaan plagiointi olisi Pentikäisen ja Pulkkisen tapauksessa vilpin sijaan törkeää huolimattomuutta eli piittaamattomuutta hyvästä tieteellisestä käytännöstä. Tältä osin  päätös poikkeaa Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeesta (linkki ohjeeseen), jonka mukaan plagiointi on aina vilppiä tieteellisessä toiminnassa.

Tapaus sai alkunsa sosiaalisessa mediassa 2018 julkaistusta päivityksestä, jossa osoitettiin kirjassa olevan yhdessä luvussa suoraan muilta tutkijoilta kopioituja osuuksia ja luvatta käytettyjä kuvia. Myöhemmin kohtien määrä kasvoi ja Helsingin yliopistolle tehtiin koko kirjasta Hyvän tieteellisen käytännön loukkausepäilyilmoitus. Tuolloin aihetta käsiteltiin laajasti lehdistössä sekä sosiaalisessa mediassa.

Tieteentekijöiden kannalta kiinnostavin kohta kanslerin päätöksessä koskeekin  Saamelaisten mytologia -kirjasta käytyä some-keskustelua ja laajemminkin sosiaalista mediaa vastaavista tapauksista käytävän keskustelun alustana. 

Pitää muistaa, että HTK-tutkinta ei ole puolueeton oikeudenkäynti tai objektiivinen juridinen prosessi, vaan tiedekentän sisäinen käsittely. Yliopiston tekemä tutkinta on vain osa koko prosessia, joka sisältää yhtä lailla keskustelua tieteentekijöiden omista tulkinnoista.  Siihen kuuluu, jo ennen HTK-tutkinnan päättymistä, aiheesta käytävä vapaa tieteellinen keskustelu, myös vilppiepäilyn ja sen tueksi esitetyn aineiston julkaiseminen. Helsingin yliopiston kansleri esittää siksi laajasti perustellen yliopiston virallisena linjauksena, että:

“Pulkkinen on vastineessaan ja esiselvityksessä antamassaan lausumassa paheksunut sitä, että epäilyilmoituksen tekijät ovat asiaa koskevan prosessin ollessa kesken julkistaneet epäilynsä sosiaalisessa mediassa. Pulkkinen on pyytänyt kannanottoa tällaisen menettelyn eettisyyteen. Perustuslain (731/1999) 16 luvun mukaan tieteen vapaus on turvattu. Säännös pitää sisällään muun muassa tieteen itsekontrollioikeuden, mikä käy ilmi säännöksen esitöistä, joissa todetaan, että tieteen suuntautumisen tulee toteutua ensisijaisesti tieteellisen yhteisön itsensä harjoittaman tieteen kritiikin kautta (HE 309/1993 vp, s. 64/II.) Oikeus kritiikkiin on näin keskeinen tieteen perusoikeus, mikä tarkoittaa, että tiedeyhteisössä on sallittava voimakkainkin sanankääntein toteutettu tieteellinen kritiikki, vaikka se saattaisi tuntua kritiikin kohteesta epäasianmukaisesti toteutetulta ja vaikka se olisi tyyliltään poikkeuksellista. Nykyisin yhtenä keskeisenä tieteellisen keskustelun ja kritiikin kanavana on sosiaalinen media. Tieteellisen kritiikin alaan voidaan katsoa kuuluvaksi myös tutkimuseettisten epäilyjen tuominen julkisuuteen, vaikka niitä käsitellään ja tulee käsitellä HTK-prosessia toteuttavassa organisaatiossa. Tämänkaltaista tieteellistä kritiikkiä voidaan pitää poikkeuksellisena, mutta kuitenkin tieteen vapauden alaan kuuluvana.”

Tämä on jokaisen tieteentekijän syytä pitää mielessä. Jos todisteet hyvän tieteellisen käytännön loukkauksesta ovat selvät, ei ole mitään syytä epäröidä niiden julkistamista sosiaalisessa mediassa. Julkinen keskustelu on usein ainoa keino kehittää tiedekenttää, ratkoa siinä esiintyviä ongelmia ja edistää hyvää tieteellistä käytäntöä. On tärkeää, että tiedeyhteisö esittää näkemyksensä avoimesti. Tiedeyhteisön julkinen keskustelu auttaa myös tieteentekijöiden teoksia julkaisevia kustantajia omien toimintatapojensa kehittämisessä.

Aiheesta lisää mm. Iltalehden tänään 20.3.2020 julkaisemassa jutussa Helsingin yliopisto arvostelee professoria ja dosenttia tieteellisistä loukkauksista. https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/b793dc9c-5a34-4bc9-9857-8b3e61b44cf8?

Saamelaisten mytologia -kirjan plagiointikohu

Karina Lukin - Mikael A. Manninen - Leena Valkeapää - Taarna Valtonen

 

Saamelaisten mytologia -kirjan plagiointikohu

– Vainko viisi sivua Wikipediasta?

Kuva: Taarna Valtonen.

Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen kirja Saamelaisten mytologia (SKS, 2018) herätti marraskuussa 2018 kohua somessa ja kiinnostusta medioissa. Tapahtumaketju sai alkunsa Monikielisen Inarin paikannimet - Place names of multilingual Aanaar -facebooksivulla julkaistusta kirjoituksesta, jossa kerrottiin Tutkimuseettisen neuvottelukunnan (TENK) ohjeiden mukaisen hyvän tieteellisen käytännön loukkausepäilyilmoituksesta. Epäily kohdistui Pentikäisen ja Pulkkisen kirjan johdannossa olevaan viisisivuiseen Nils-Aslak Valkeapäätä käsittelevään osuuteen. Kirjoituksessa kerrottiin tekstin olevan pääosin kopioitu Wikipediasta, mutta osin myös ilmoituksen tehneiden FT Taarna Valtosen ja TaT Leena Valkeapään artikkelista. Kirjoituksen oheen oli myös liitetty näytteitä epäilyn tueksi esitetyistä todisteista ja tarjouduttiin jakamaan koko aineisto siitä kiinnostuneille.

Fb-päivitys sai paljon huomiota ja aiheesta uutisoivat mm. Iltalehti, MTV, Helsingin Sanomat ja YLE. Mediassa kirjan toinen tekijä Risto Pulkkinen kertoi em. viidellä sivulla todella olevan ilmoitetun kaltaista kopiointia ja että asia korjataan. Juha Pentikäinen puolestaan kiisti, että hänellä olisi osuutta asiaan. Hänen mukaansa kirjan lähdeviittaukset oli tehty "tieteellisen tavan mukaisesti".

Sittemmin on kuitenkin ilmennyt, että mainitut viisi sivua olivat vain jäävuoren huippu.

Hyvän tieteellisen käytännön loukkaus on tieteen kannalta aina vakava asia. Se on vakava asia epäilyn kohteelle, mutta myös koko tiedekentälle. Tieteeseen ja tieteen tekijöihin tulisi voida luottaa, ja jokainen vilppitapaus murentaa tätä luottamusta. Takana ovat kuitenkin ne ajat, jolloin vilppitapaukset voitiin hoitaa tiedeyhteisön sisällä sulkemalla vilpintekijä tai vilpin paljastaja yhteisön ulkopuolelle kontrolloimalla tutkimustulosten julkaisua. Sosiaalinen media ja klikkiuutisten yleistyminen ovat muuttaneet tilannetta. Ne takaavat, että kuka tahansa tieteentekijä saa asialleen halutessaan helposti julkisuutta ilman, että tiedeyhteisö voi vaikuttaa asiaan.

Hyvän tieteellisen tavan rikkominen: esimerkkinä Saamelaisten mytologia

Koska vilppi tieteenteossa vahingoittaa ensisijaisesti tiedeyhteisöä, ei esimerkiksi plagiointi tieteessä ole “asianomistajarikos” vaan oletuksena on, että kuka tahansa tieteellistä vilppiä havaitseva tekee asiasta ilmoituksen. Tästä syystä Suomessa perustettiin vuonna 1991 Tutkimuseettinen neuvottelukunta, opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaelin, jonka tutkimusetiikkaa koskevia säännöksiä jokainen suomalaisessa korkeakoulussa toimiva henkilö sitoutuu noudattamaan. Neuvottelukunnan yksi keskeisistä tehtävistä on kehittää vilppiepäilyjen selvittämisprosessia sekä auttaa ja tarvittaessa suojella vilppitapausten ja muiden tutkimuseettisten rikkeiden paljastajaa.

Sen jälkeen kun Taarna Valtonen ja Leena Valkeapää jättivät Saamelaisten mytologia -kirjaa koskevan HTK-loukkausepäilyilmoituksen, samasta kirjasta on tullut esille erittäin merkittävä määrä vastaavan kaltaisia plagiointiepäilyjä. Asiaa selvittämään ovat Valtosen ja Valkeapään lisäksi liittyneet FT Karina Lukin ja FT Mikael A. Manninen. Olemme tutkineet kirjaa tarkemmin ja tehneet pistokokeita sen sisältöön sekä satunnaisotannalla että jollakin tavalla epäilyttäviltä vaikuttaviin osiin. Näiden perusteella olemme täydentäneet 30.11.2018 aiempaa ilmoitusta. Siinä olemme tuoneet esiin:

• 22 epäiltyä toisen kirjoittajan tekstin plagiointia eli luvatonta lainaamista kattaen yhteensä 45 Saamelaisten mytologia -kirjan sivua 19.11. ilmoitettujen 5 sivun lisäksi (plagiarism)
• Useisiin edellisistä liittyy epäilys tutkimustulosten anastamisesta ja käyttämisestä omissa nimissä (misappropriation)
• 21 epäiltyä oman tekstin plagiointia eli itse-plagiointia (self-plagiarism) kattaen yhteensä 55 Saamelaisten mytologia -kirjan sivua

Lisäksi olemme ilmoituksessa tuoneet esiin epäilyjä, jotka koskevat:                    

• Toisten tutkijoiden tutkimushavaintojen ja -tulosten vääristelyä tai valikointia sekä olennaisten tulosten ja tietojen esittämättä jättämistä (falsification, misrepresentation).
• Puutteellisia ja epäasiallisia, jopa virheellisiä, viittauksia aikaisempiin tutkimustuloksiin sekä yleistä huolimattomuutta lähteiden merkitsemisessä.
• Monenlaista kestämättömän lähdepohjan käyttämistä, kuten tulosten ja tutkimusaineistojen puutteellinen kirjaaminen ja säilyttäminen sekä vetoaminen ainoastaan omiin kokemuksiin keskeisenä esitetyn päätelmän perusteena.
• Laajaa määrää virheellisiä tai harhaanjohtavia tietoja, jotka voivat harhauttaa yleisöä.
• Pentikäisen ja Pulkkisen kirjaan luvatta ja vastoin tekijänoikeussäännöksiä kopioituja (skannattuja) valokuvia useista lähteistä, myös tutkimuskirjallisuudesta.

Kaikista yllä esitetyistä kohdista on toimitettu TENK:iin yksityiskohtaiset tiedot ja Helsingin yliopiston kansleri on ilmoittanut, että prosessi on lähtenyt virallisestikin liikkeelle yhteistyössä Lapin yliopiston kanssa. Pentikäisen ja Pulkkisen kirjaan lähdettä mainitsematta suoraan Wikipediasta kopioitujen tekstien osalta on aihetta käsitellyt vlogissaan (Rosvosin sisältöä wikipediasta ilman lupaa - so what) myös Turre Legal asianajotoimiston Herkko Hietanen.

Koska asia herätti laajasti keskustelua medioissa jo ennen kuin sen koko laajuus oli selvinnyt, katsoimme tarpeelliseksi avata tekemämme täydennyksen sisältöä. Alla on muutamia esimerkkejä esittämistämme epäilyistä, joiden toivomme avaavan kirjan ongelmien laajuutta.

Esimerkki plagiointiepäilystä

Saamelaisten mytologiaan on sitä uudistettaessa pyritty tuomaan esille aineistoja, jotka koskevat Dálvadaksen kylää, jossa niin sanottu Talvadas-projekti, viralliselta nimeltään Saamelaisen folkloren tutkimusprojekti, keräsi seurantahankkeineen tutkimusaineistoja vuosikymmenten ajan. Juha Pentikäinen on toiminut yhtenä projektin tutkijoista.

Saamelaisen mytologian kirjoittajat ovat epäilyksemme mukaan päätyneet kopioimaan Pasi Engesin väitöskirjasta kyläläisiä kuvaavaa tekstiä. Kirjan sivulla 154 Pentikäinen ja Pulkkinen kirjoittavat: “Koska kirjassamme on paljon lainauksia Dalvadaksen asukkailta, on syytä valottaa tarkemmin myös heidän vaiheitaan.” Jo tätä aiemmin kirjan teksti vastaa lähes sanatarkasti Pasi Engesin väitöskirjaa sivuilta 39–40, ja vastaavuus jatkuu aina sivulle 44 asti. Tekstissä käsitellään Rasmuksen sukua, jonka kertojiin Enges väitöskirjassaan keskittyy. Joitakin lauseita on jätetty pois ja sanoja vaihdettu toisiin, mutta kopiointia voi hyvin syin epäillä. Kirjoittajat toteavat alaviitteessä “katsauksen” perustuvan Engesin väitöskirjaan. He eivät kuitenkaan yksilöi tarkemmin, mihin osaan Engesin laajasta väitöskirjasta heidän tekstinsä perustuu. Vaikka viittaus olisi täsmällisempi, ei se oikeuttaisi toisen kirjoittajan useampi sivuisen tekstin lähes sananmukaista kopiointia. Tätä ei muuta sekään, että kyse on populaarista tietokirjasta, jonka viittauskäytännöt eivät ole yhtä tarkkoja kuin tutkimusteksteissä.

Pasi Engesin väitöskirja ”Minä melkein uskon”. Yliluonnollinen ja sen kohtaaminen tenonsaamelaisessa uskomusperinteessä on avoimesti saatavissa Turun yliopiston internetsivuilla. Sen vuoksi siitä lainaaminen on kiusallisen helppoa. Mutta samasta syystä kuka tahansa voi vertailla Saamelaisten mytologian tekstiä Engesin tekstiin. Monet paikantamamme plagiointiepäilyt palautuvatkin julkisesti sähköisesti saatavilla oleviin lähteisiin, mutta jotkin ovat löydettävissä vain painetuista lähteistä. Molemmissa tapauksissa pitkät suorat lainaukset ovat herättäneet epäilyksemme, sillä teksti on “tuntunut tutulta”.

Saamelaisten mytologian ja Pasi Engesin väitöskirjan vertailua: esimerkit molemmista teksteistä.

Juha Pentikäinen ja Risto Pulkkinen: Saamelaisten mytologia

Pasi Enges: “Minä melkein uskon”. Yliluonnollinen ja sen kohtaaminen tenonsaamelaisessa uskomusperinteessä.

[sivu 154] Dalvadaksen kylän suvuista Rasmukset ovat tiettävästi lähtöisin Norjasta. Ylä-Tenon alueen kiinteästi asuvista suvuista se on yksi vanhimmista, ja tausta on voitu selvittää 1600-luvun lopulle asti. [sivu 154] Antti Rasmuksen ja Maarit Vuolabin taloudessa asuivat alkuun lapset Maaritin ensimmäisestä avioliitosta Nils Pieskin kanssa. Aikuistuttuaan nämä yhtä (Aslak, 1882–1951) lukuun ottamatta muuttivat pois Dalvadaksesta. Pariskunnalle syntyi kaksi yhteistä lasta: Elli (1895–?) ja Ola Samuel (1897–1972). Ola Samuel jäi asumaan isänsä taloon ja meni naimisiin Aittijoen (Áitejohka) kylästä kotoisin olleen Kristiina Guttormin (1899–1979) kanssa.  Ola Samuel ja Kristiina Rasmuksen perheeseen syntyi neljä poikaa: Jouni Andreas Olavi (1927–1991), Ilmari Herman Uula (s. 1929), Hans Niilo (s. 1931) ja Heikki Armas (s. 1937). Etelä-Suomeen muuttanutta Hansia lukuun ottamatta veljekset ovat jääneet asumaan Dalvadakseen. Avioiduttuaan 1950-luvulla Ilmari rakensi itselleen talon vanhan päärakennuksen läheisyyteen. Hänen puolisonsa Kirsten (Risten, Kirsti) Ravna Rasmus (o.s. Grensemo, s. 1932) on kotoisin Norjan puolelta, läheisestä Portan (Barta) kylästä. Armas puolestaan avioitui kälynsä sisaren Berit Annan kanssa, mutta erottuaan hänestä muutti pois kylästä.                                  Saamelaisen folkloren tutkimusprojektin alkuvaiheessa Niilekselän tilaa asuivat vanhaisäntä Ola Samuel puolisoineen sekä heidän kolme poikaansa, miniänsä ja Ilmarin kahdeksan lasta. Jo ensi haastatteluissa Ola Samuel osoittautui kylän perinteen yleistuntijaksi, yliluonnollisen perinteen spesialistiksi ja lahjakkaaksi kertojaksi. Myös kaikki kolme poikaa osasivat kertoa monipuolisesti kaikkeen tuonpuoleiseen liittyvistä aiheista. Koska projekti painottui uskomusperinteeseen, Rasmus-suvun jäseniä, erityisesti miehiä haastateltiin [sivu 155] muita intensiivisemmin. Naisten haastatteluja rajoittivat tuolloin ainakin osittain kielivaikeudet. Kun projektin ohjelmaan ei 1960-luvulla kuulunut lasten haastatteluja, 1960-luvun aineiston aukkoa on yritetty paikata myöhemmillä haastatteluilla. Uuden vuosituhannen alussa vanhaa päärakennusta isännöi Armas, joka oli palannut kylään Olavi-veljensä kuoleman jälkeen 1990-luvun alussa. Ilmari vaimoineen asui rakentamassaan, jo pariin otteeseen laajennetussa talossa. 2000-luvun alussa alkuvaiheen haastatelluista oli tavoitettavissa kylästä enää neljä: Armas, Ilmari ja Kirsten Ravna Rasmus sekä Maarit Vuolab (s. 1926). Postimies Ilmari Rasmukselle oli vanhemman polven väistyttyä langennut kylän historian ja kertomusten asiantuntijan rooli.

[sivu 41] Talvadaksen kylää asuttavista suvuista Rasmukset ovat tiettävästi lähtöisin Norjasta. Ylä-Tenon alueen kiinteästi asuvista suvuista se on yksi vanhimmista ja sen tausta on voitu selvittää aina 1600-luvun lopulle asti. Suvun historia Talvadaksen kylässä alkaa 1890-luvulta, jolloin alkujaan Outakosken Rovisuvannossa asunut kalastajasaamelainen Andaras (Antti) Rasmus (1867–1936) osti kyläkentän pohjoispäässä sijaitsevan Niilekselän tilan. Omistusoikeuden siirto alkuperäisen omistajan Nils Laitin leskeltä Kristiinalta tapahtui vuonna 1894. Ilmeisesti samana vuonna Antti Rasmus sai valmiiksi tilan hirsisen päärakennuksen, jossa asui kuolemaansa saakka. Hän avioitui norjalaisesta poronhoitajasuvusta polveutuneen Maarit Vuolabin (Gádja Máret, 1853–1933) kanssa. Maaritin äiti oli Kadja Boinie (1817–?), perinteisestä saamelaisnaisen roolista irtautuneena tunnettu voimahahmo ja veli vuonna 1895 Talvadakseen asettunut Nils Vuolab, kuuluisa pororikas Katjan Nilla (Gádja Nilla, 1856–1929). Antti Rasmuksen ja Maarit Vuolabin taloudessa asuivat alkuun lapset Maaritin ensimmäisestä avioliitosta Nils Pieskin kanssa. Aikuistuttuaan nämä yhtä (Aslak, 1882–1951) lukuun ottamatta muuttivat pois Talvadaksesta. Pariskunnalle syntyi kaksi yhteistä lasta: Elli (1895–?) ja Ola Samuel (1897–1972). Ola [sivu 42] Samuel jäi asumaan isänsä taloon ja meni naimisiin Aittijoen (Áitejohka) kylästä kotoisin olleen Kristiina Guttormin (1899–1979) kanssa. Ola Samuel ja Kristiina Rasmuksen perheeseen syntyi neljä poikaa: Jouni Andreas Olavi (1927–1991), Ilmari Herman Uula (s. 1929), Hans Niilo (s. 1931) ja Heikki Armas (s. 1937). Etelä-Suomeen muuttanutta Hansia lukuun ottamatta veljekset jäivät asumaan Talvadakseen. Avioiduttuaan 1950-luvulla Ilmari rakensi itselleen talon vanhan päärakennuksen läheisyyteen. Hänen puolisonsa Kirsten (Risten, Kirsti) Ravna Rasmus (o.s. Grensemo, s. 1932) on kotoisin Norjan puolelta, läheisestä Portan (Barta) kylästä. Armas puolestaan avioitui kälynsä sisaren Berit Annan kanssa, mutta erottuaan tästä muutti pois kylästä 1960-luvun lopulla. Saamelaisen folkloren tutkimusprojektin alkuvaiheessa Niilekselän tilaa asuttivat vanhaisäntä Ola Samuel puolisoineen sekä heidän kolme poikaansa, miniänsä ja Ilmarin kahdeksan lasta. Jo ensimmäisissä haastatteluissa Ola Samuel osoittautui kylän perinteen päteväksi yleistuntijaksi, supranormaalin perinteen spesialistiksi ja lahjakkaaksi kertojaksi. Myös kaikki kolme poikaa osasivat kertoa monipuolisesti yliluonnolliseen liittyvistä aiheista. Koska projekti sisällöllisesti painottui uskomusperinteeseen, on luonnollista, että Rasmuksen suvun jäseniä ja erityisesti miehiä haastateltiin muita kyläläisiä intensiivisemmin. Naisten haastatteluja rajoittivat tuolloin ainakin osittain kielivaikeudet. Jälkikäteen arvioiden on valitettavaa, että projektin ohjelmaan ei sisällytetty lainkaan lasten haastatteluja. Niinpä tätä 1960-luvun aineistoon jäänyttä aukkoa on yritetty paikata myöhemmillä haastatteluilla. [sivu 43] Uuden vuosituhannen alussa vanhaa päärakennusta isännöi Armas, joka oli palannut kylään Olavi-veljensä kuoleman jälkeen 1990-luvun alussa. Ilmari vaimoineen asuu rakentamassaan, jo pariin otteeseen laajennetussa talossa. Heidän lapsistaan Hans (s. 1957) ja Armi (s. 1969) asuvat molemmat perheineen tilalle 1990-luvulla nousseissa uudisrakennuksissa. Lähes kaikki muut Ilmari ja Kirsti Rasmuksen kahdeksasta lapsesta ovat asettuneet asumaan lähiseuduille. Saamelaisen folkloren tutkimusprojektin puitteissa 1990-luvulla ja varsinkin vuonna 2001 aloitetun systemaattisemman seurantajakson aikana on haastateltu erityisesti Sylviä (s. 1966) sekä Utsjoen kirkonkylässä asuvaa Niiloa (s. 1956). Nämä haastattelut ovat tuoneet esiin uutta kiinnostavaa tietoa talvadaslaisen uskomusperinteen välittymisestä ja muuttumisesta. Avaininformantteina ovat kuitenkin olleet Armas ja Ilmari Rasmus, joista etenkin jälkimmäiselle on vanhemman polven väistyttyä langennut sekä kylän historian että kertomusperinteen asiantuntijan rooli.

Esimerkki aikaisemman tutkimustiedon huomiotta jättämisestä ja yleisön harhauttamisesta

Esimerkkinä yleisön harhauttamisesta, aikaisemman tutkimustiedon huomiotta jättämisestä ja omiin kokemuksiin vetoamisesta voidaan tuoda esiin kirjan sivulla 193 oleva kuvateksti, jossa todetaan: “Näkkäläjärven seidan pinnassa näkyy kuvioita – luonnonmuodostumaa vai kalliomaalaus? Eläinhahmot erottuvat kuvassa.” Juha Pentikäinen on väittänyt aiemmin julkisuudessa, että kivessä on “punaväriä eli se on maalattu niin sanotulla punamullalla. Kivessä on useita selkeitä eläinhahmoja sekä myös ihmiseen viittaavia hahmoja” (myös Lapin Kansa 28.8.2017). Tämä tieto on hänelle ja myös julkisuudessa perustellen kerrottu vääräksi ilman epäilyksen sijaa (esim. https://yle.fi/uutiset/3-9807485 ja https://www.lapinkansa.fi/mielipide/arkeologit-oikovat-nakkalan-seitakivessa-ei-ole-kalliomaalausta-200357361/). Eläinhahmojen olemattomuus kiven pinnalla on helposti todettavissa arkeologisin valokuvan käsittelyyn perustuvin menetelmin (esim. http://www.ismoluukkonen.net/kalliotaide/digi.html ja http://www.ismoluukkonen.net/kalliotaide/suomi/nsk/nsk.html). Siitä huolimatta väärän tiedon levittäminen jatkuu.

Erityisen vahingollista tällaisen harhaanjohtavan tiedon esittäminen on tietokirjassa, jonka lukijakunta ei ole perehtynyt esimerkiksi arkeologisiin tutkimusmenetelmiin tai ei välttämättä ole seurannut aiempaa keskustelua asiasta.

Kirjan kuvitus

Jo alkuperäinen Valkeapään ja Valtosen TENK-kirjelmä sisälsi epäilyn valokuvien luvattomasta käyttämisestä. SKS:n nyttemmin julkaiseman korjauslistan mukaan kirjassa on muiden muassa kuusi alunperin Juha Pentikäisen ottamaksi ilmoitettua kuvaa, jotka ovat todellisuudessa muiden kuvaamia (listan sisältävä pdf latautuu täältä). Kuvien käyttäminen kirjoissa on tarkoin säädeltyä, ja huolimatta siitä että nykytekniikan avulla kuvien kopiointi on äärimmäisen helppoa, niiden käyttäminen luvatta ei ole sallittua. Pentikäisen ja Pulkkisen kirjassa kuvia on käytetty puhtaasti kuvituksena (muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta), koska niiden sisältöä ei analysoida tai kommentoida. Lisäksi alkulähteeseen vertaamalla näkee, että kuvia on useissa tapauksissa rajattu alkuperäisestä. Monen kuvan osalta ei mainita lainkaan kuvaajaa ja/tai omistavaa tahoa. Näillä perusteilla kuvien käyttö ei ole tieteellisen sitaattioikeuden alaista.

 

Rajaamisen ja sekundäärilähteistä kopioimisen tuomista ongelmista voi esimerkkinä näyttää oheisen kuvan Jumiskojoelta. L. Tingströmin laatima kuva (yllä; Tingströmin signeeraus ympäröity punaisella) on alunperin julkaistu Hj. Appelgrenin artikkelissa Muinaisjäännöksiä ja tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa (SMYA V, 1882). Se esittää Appelgrenin Jumiskojoen Suukönkään rannalla Kemijärvellä näkemiä puupatsaita. Sama kuva (alla) julkaistiin uudelleen vuonna 1894 Krohnin teoksessa Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (SKS 1894), jossa kuvan oikeuksien omistajaksi on merkitty Weilin+Göös (merkintä ympyröity punaisella). Krohnin julkaisemasta kuvasta on Saamelaisten mytologia -kirjaan otettu rajattu versio (rajaus merkittynä tässä Krohnin kuvaan keltaisella suorakaiteella). Rajaamalla viittaus oikeuksien omistajaan on hävitetty. Seuraamalla Krohnin viittausta alkuperäiseen lähteeseen, olisi ollut löydettävissä myös kuvan alkuperäinen tekijä, jota Pentikäinen ja Pulkkinen eivät lainkaan mainitse. Weilin+Göösin historiallinen arkisto on nykyään Kansallisarkiston omaisuutta. 

On syytä huomata, että myös CC-lisensoitujen kuvien osalta kuvaajan ja lisenssin mainitsematta jättäminen tarkoittaa sitä, että ns. avoimen aineiston lisenssiehtoja on rikottu ja aineiston käyttötapa rikkoo näin ollen tekijänoikeuksia.

Näistä ongelmista on tiedotettu kustantajaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa, mutta koska kuvat ovat kulttuurin- ja taiteentutkimuksen aloilla erittäin tärkeää lähdeaineistoa, olisi kuviin kohdistuvia loukkauksia syytä käsitellä myös osana HTK-loukkausepäilyä. 

Lopuksi

Edellä on annettu esimerkkejä siitä, mikä Saamelaisten mytologia -kirjassa on pielessä yhtäältä tieteen, toisaalta tekijänoikeuksien osalta. Mainitsematta on vielä yksi suuri kysymys: miten on mahdollista, että tämänkaltainen teos pääsee läpi Suomen suurimman humanistisen alan tiede- ja tietokirjakustantajan, SKS:n seulasta? SKS on kustantanut pitkän historiansa aikana monia alan klassikkoteoksia ja sen kustannustoimittajiin on ollut tapana luottaa tarkkoina ja humanistisia aloja tuntevina asiantuntijoina. Saamelaisten mytologia edustaa aiheeltaan SKS:n ydinalueita, ja on hälyttävää, jos kustantamon henkilökunnan osaaminen on rapautunut juuri niillä tutkimusaloilla, jotka ovat seuran toiminnassa keskeisimpiä. SKS tarvitsee tutkijoita, jotka kirjoittavat hyvää tutkimusta ja hyviä tietokirjoja, ja me, tutkijat ja lukijat, tarvitsemme SKS:n, jonka teot vastaavat sen pian kahdensadan vuoden aikana kasvatettua tieteenteon tukijan mainetta.

Hyvät tutkijakollegat, vastuu uskottavasta tieteestä sekä omien kirjoitusten että oman alan kriittisen tarkkailun osalta on yhtälailla meidän. Vaikenemisen kulttuurin on loputtava. On aika siirtyä kahvipöytäkeskusteluista tekoihin.